Matkustan usein maan pohjois- ja eteläosassa.
Matkustavassa junassa tykkään aina istua junan ikkunan vieressä ja katsella maisemia ikkunan ulkopuolella. Näillä valtavilla aloilla isänmaan, ajoittain nähdä yllään olkihattu kova maanviljelijöille kuva flash.
Tiedän, että nämä flash-olkihatut ovat matkan kauneimmat maisemat.
Aina kun näen olkihatun noiden viljelijöiden veljien päässä, tunnen eräänlaisen selittämättömän liikkeen. Kun olin nuori, minulla oli tapana käyttää olkihattua monta kertaa laiduntaessani kotikaupunkini kauniilla pelloilla.
Elokuussa 2001 menin katsomaan 1. elokuuta kansannousun muistosalia Nanchangissa. Näyttelyhuoneen toisen kerroksen itänurkassa on useita aikoinaan käytettyjä marttyyreja, joilla oli hiukset musta olkihattu. Nämä olkihatut kertovat minulle hiljaisuudessa herransa uskollisuudesta vallankumoukselle.
Nähdessään nämä tutut olkihatut, mieleni järkyttyi voimakkaasti. Koska ennen tätä en ole koskaan pohtinut olkihattujen ja Kiinan vallankumouksen välistä suhdetta.
Nämä olkihatut muistuttavat minua Kiinan vallankumouksellisesta historiasta.
Pitkällä maaliskuun tiellä kuinka monta olkihattuja pukeutunutta puna-armeijan sotilasta taisteli Xiangjiang-jokea vastaan, ylitti Jinsha-joen, valloitti Ludingin sillan, ylitti lumivuoren, kuinka monta olkihattua uhreilta uhrien päähän ja lähti matkaan. vallankumouksellisen matkan uusi kierros.
Juuri tämä yleinen ja epätavallinen olkihattu lisäsi Kiinan vallankumouksen historian vahvuutta ja paksuutta, siitä tuli kaunis maisemalinja, josta tuli myös vilkkuva sateenkaari Pitkällä marssilla!
Nykyään eniten olkihattuja käyttävät tietysti maanviljelijät, selkä taivasta kohti lössiä. He työskentelevät ahkerasti valtavalla maalla, kylvävät toivoa ja korjaavat aineellista perustaa, joka tukee isänmaan rakentamista. Ja voi lähettää heille jälkeäkään viileä, on olkihattu.
Ja olkihatun mainitseminen on isäni mainitsemista.
Isäni oli tavallinen opiskelija viime vuosisadan 1950-luvulla. Käveltyään pois koulusta hän nousi kolmen jalan tasolle ja kirjoitti nuoruutensa liidulla.
Noina erityisvuosina isältäni kuitenkin evättiin oikeus nousta korokkeelle. Niinpä hän puki päähänsä vanhan olkihattunsa ja meni kotikaupunkinsa pelloille tekemään kovasti töitä.
Tuolloin äitini oli huolissaan siitä, ettei isäni selviäisi. Isä aina hymyili ja pudisti olkihattuaan kädessään: ”Esivanhempani ovat olleet olkihattu päällään jatkossakin, nyt minullakin on olkihattu, elämässä ei ole kovaa. Lisäksi olen varma, että kaikki tulee olemaan hyvin."
Ei mennyt kauaakaan, kun isäni otti jälleen pyhän lavan. Siitä lähtien isäni luokassa oli aina puhe olkihattuista.
Nyt, eläkkeelle jäätyään, isäni pitää olkihattua aina, kun hän menee ulos. Kotiin palattuaan hän lyö aina pölyn pois olkihatustaan ennen kuin ripustaa sen seinälle.
Postitusaika: 15.9.2022
