Matkustan usein maan pohjois- ja eteläosissa.
Matkustaessani junassa istun aina mielelläni ikkunan vieressä ja katselen maisemia ikkunan ulkopuolella. Noilla kotimaan laajoilla pelloilla voi aika ajoin nähdä vilahduksia olkihattuja käyttävistä ahkerista maanviljelijöistä.
Tiedän, että nämä salamaiset olkihatut ovat matkan kaunein maisema.
Aina kun näen noiden maanviljelijäveljesten olkihatun päässä, tunnen jonkinlaista selittämätöntä liikahdusta. Nuorena käytin olkihattua monta kertaa laiduntaessani kotikaupunkini kauniilla pelloilla.
Elokuussa 2001 menin katsomaan Nanchangissa sijaitsevaa elokuun 1. päivän kansannousun muistohallia. Näyttelytilan toisen kerroksen itänurkassa on useita marttyyreja, jotka ovat aikoinaan käyttäneet mustia olkihattuja. Nämä olkihatut kertovat minulle hiljaisuudessa isäntänsä uskollisuudesta vallankumoukselle.
Nähdessäni nämä tutut olkihatut järkytyin syvästi. Koska ennen tätä en ollut koskaan pohtinut olkihattujen ja Kiinan vallankumouksen välistä suhdetta.
Nämä olkihatut muistuttavat minua Kiinan vallankumoushistoriasta.
Kuinka monta olkihattuihin pukeutunutta puna-armeijan sotilasta taisteli pitkällä maaliskuun tiellä Xiangjiang-jokea vastaan, ylitti Jinsha-joen, valtasi Luding-sillan, ylitti lumivuoren, kuinka monta olkihattua uhreilta uhrien päihin ja aloitti uuden vallankumouksellisen matkan?
Juuri tämä yleinen ja epätavallinen olkihattu lisäsi Kiinan vallankumouksen historian vahvuutta ja paksuutta, siitä tuli kaunis maisemalinja ja myös välkkyvä sateenkaari Pitkällä marssilla!
Nykyään olkihattuja käyttävät eniten maanviljelijät, ne, jotka seisovat selkä taivaalle lössimaahan päin. He työskentelevät ahkerasti laajoilla mailla kylväen toivoa ja korjaan satoa, joka tukee isänmaan rakentamista. Ja olkihattu voi lähettää heille viileän säteen.
Ja olkihatun mainitseminen on isäni mainitsemista.
Isäni oli tavallinen oppilas viime vuosisadan 1950-luvulla. Käveltyään koulusta hän nousi metrin korkuiselle korokkeelle ja kirjoitti nuoruutensa liidulla.
Noina erityisinä vuosina isältäni kuitenkin evättiin oikeus nousta puhujakorokkeelle. Niinpä hän pani vanhan olkihattunsa päähänsä ja lähti kotikaupunkinsa pelloille tekemään ahkerasti töitä.
Äitini oli tuolloin huolissaan siitä, ettei isäni selviäisi. Hänen isänsä hymyili aina ja heilutti olkihattuaan kädessään: ”Esi-isäni ovat aina käyttäneet olkihattua, nyt minäkin käytän olkihattua. Elämässä ei ole mitään vaikeaa. Sitä paitsi olen varma, että kaikki järjestyy.”
Niinpä isäni nousi pian taas pyhälle lavalle. Siitä lähtien isäni luokassa oli aina aiheena olkihatut.
Nyt eläkkeelle jäätyään isäni käyttää olkihattua joka kerta ulkona mennessään. Kotiin palattuaan hän aina pyyhkii pölyt olkihatustaan ennen kuin ripustaa sen seinälle.
Julkaisun aika: 15. syyskuuta 2022
